Pitkasta aikaa kuulumisia

Nigel ja tytot lahtivat maalle viikonlopuksi ja mina jain viikonlopuksi kaupunkiin ja toihin. Yritan tata kirjoittaessani samalla saada internet-yhteytta mutta aika heikolta vaikuttaa. Uudessa tietokoneessani ja kotimodeemissa on joku yhteydenpito-ongelma. Toissa vastaavaa ongelmaa ei ole (on toki muita teknisia ongelmia – valilla tuntuu etta jokaikinen elektroninen laite jonka hankin, temppuilee heti alusta alkaen. Uusi Nokian Lumia on aivan onneton...) .  Jos paasen nettiin niin saan ehka blogin paivitetyksi (viimeisesta kerrasta alkaakin olla jo aikaa...) ja onnistun ehka lataamaan tyttojen OCI (overseas citizen of India) hakemukset. 

Hevoshulluus on iskenyt meilla nyt oikein kovasti. Ihanan Urpu-varamamun treenauksessa Emma on alkanut luottamaan 4-vuotiaaseen Polo-poniinsa paljon enemman ja nauttii hurjasti kaikesta Polon kanssa puuhailusta ja ratsastamisesta. Muutama viikko sitten jarjestimme talutuskilpailut joissa piti taluttaen pujotella kolmen puuriviston lapi, tulla kentalle, pysahtya, peruuttaa, tervehtia tuomari-tiimia (Urpu & Saara) ja sitten tietysti kiittaa hevosta. Emma osallistui Pololla, mina Riialla, Nigel meidan rescue-hevonen Sultanilla ja yksi tyontekijoistamme, Potta, osallistui toisella rescue-hevosella, Rakshalla. Voittajille oli ruusukkeet ja kaikki ratsukot kiersivat kentalla lopuksi kunniakierroksen. Yleisolle tarjottiin mehua.  Nigel on saanut meidan ratsastuskentan hienosti aidattua ja kovan maan kynnettya traktorilla. Nyt siella on helppo Emmankin menna ravia ilman taluttajaa kun on aidat ymparilla turvana.  Tyttojen koululla on nyt kaksi ponia ja oppilaiden on mahdollista kayda ratsastustunneilla.  Emmalle sovittiin viikottain puolituntia ja lopuksi Saara saa aina menna kierroksen Lili-ponilla myos.  Synttarilahjaksi mummilta saamillaan rahoilla Emma suunnittelee ostoksia hevostarvikenettikaupoissa. Sininen satulahuopa on haaveissa seka letityskuminauhoja.

Saaralla on oma nimikkoponi kotona Hill View Farmilla myos. Pikkiriikkinen “Dreamer”on vajaa vuoden ikainen orpovarsa ja ehka orpoudesta johtuen vahan ‘jalkeenjaanyt’. Dreamer seisoo rauhallisesti paikallaan kun Saara harjaa ja puhdistaa kavioita tai muuten vaan halii. Saaran suuri unelma talla hetkella on olla kuin Abby, ystavani Malan 14-vuotias tytto. “When I’m big like Abby, can I then clean the stables by myself?”

 

 

 

 

Minulla on ihana Marwarin tamma Riia (Narnian ‘Hevonen ja Poika’-kirjan mukaan), jonka Nigel hankki yllatyksena. Tai yllatys oli se, etta han oli Sonian kuoleman jalkeen suunnitellut Malan kanssa hevosmarkkinareissua eika han kertonut minne oli menossa sina aamuna kun lahti viiden aikaan bussilla kauas Maharasthraan samoille markkinoille mista Soniankin ostimme kolme vuotta aikaisemmin. Kunhan alkaa satamaan niin istutan Sonian haudan paalle puun. Riian taustasta ei tiedeta, ainakin kerran se on ollut tiineena ja ilmeisesti ei ole paljonkaan ratsastettu (ikaa 5-6 vuotta) koska silla ei ole paljon lihasta eika kuntoa viela (jotain yhtalaisyytta omistajaansa...?) . Laukannostot sujuu molempiin suuntiin ihan hyvin, toisin kuin Sonialla. Riia on myos vahan isompi kuin Sonia ja sikali mulle parempi ratsastaa.

Kuivuus on ollut taalla jokapaivainen puheenaihe jo monien kuukausien ajan. Viime vuoden monsuunisateet olivat taysin riittamattomat ja monella seudulla olemattomat. Maalla meilla on oma kaivo ja siella ei ole kotitalousvedesta pulaa mutta laitumilla ei kasva enaa mitaan ja hevoset ovat taysin ostoheinan varassa jo viime kesakuusta lahtien. Se on aika kallista puuhaa. Kaupunkikotimme on kunnan vesihuollon varassa ja sita saannostellaan nyt todella paljon. Saamme kerran viikossa pikkiriikkisen vetta kunnalta mutta muuten olemme joutuneet tayttamaan ampareita naapurien sukulaisten kaivoista. Talla viikolla vuokranantajamme joutui ostamaan itselleen ja meille tankkiautollisen vetta yksityisesta kaivosta. Tyttojen koulussa on yleensa helmi-huhtikuussa uintia mutta nyt on uimatunnit peruutettu, samoin vuotuinen uinti-gaala, koska uima-altaan vetta saastetaan hatavaravedeksi. Toissa joudumme ostamaan melkein joka toinen paiva 5000 litraa vetta koska meilla on talo taysi kurssilaisia nyt koko ajan eika kunnan vesitipat riita mihinkaan. Lisaksi tietysti joka paiva leikataan 20 koiraa ja niiden kenneleita taytyy pesta ja ruokaa keittaa, seka ihmisille etta koirille.

Pula vedesta on johtanut valilla myos sisapoliittisiin konflikteihin. Karnatakan osavaltion puolella on ollut lakkoja ja tiesulkuja ja erityisesti Tamil Nadusta tulevia autoja vastaan on hyokatty. Karnatakan puolelta alkaa joki joka virtaa tanne meidan osavaltioon (Tamil Nadu) mutta Karnatakalaiset haluavat pitaa sen padottuna jotta saavat vetta viljelyksillensa. Osavaltion ministeri on kaskenyt  paastamaan vetta padosta Tamil Nadun puolelle mutta maanviljelijat vastustavat sita. Lokakuussa kun olin menossa viimeisiin tentteihini Bangaloreen (Karnataka) ja olin jo varannut bussiliput, jouduinkin yhta paivaa aikaisemmin muuttamaan suunnitelmia ja lentamaan Bangaloreen bussimatkan sijasta koska bussiyhtiot eivat uskaltaneet ajaa vesikriisialueen lapi.  

Sain siis viimeiset MSc tentit tehtya lokakuussa ja olo viimeisen tentin jalkeen oli niin helpottunut etta olin melkein kyynelet silmissa kun ojensin tenttipaperit valvojalle.  Tutkinnon voisi suorittaa kahdessa vuodessa, tai kai jopa yhdessa jos opiskelisi tayspaivaisesti (ja tayshulluna?)  mutta minulla siihen meni vuosia viisi kun sain samalla yhden lapsen ja olen ollut tayspaivaisesti toissa siita lahtien kun Saara taytti kaksi.  

Tyopaikkani on siis WVS ITC, yhdessa englantilaisen Worldwide Veterinary Servicen & WVS:n perustaja Luke Gamblen kanssa perustamamme elainlaakarien taydennyskoulutuskeskus missa keskitytaan paa-asiallisesti peruspehmytosakirurgian opettamiseen kaytannossa & intialaisten elainlaakarien motivoimiseen raivotaudin vastustamisessa, mutta missa jarjestetaan myos ns. ITC-special –erityiskursseja, esim. juuri nyt meilla on ihosairauksien erikoiselainlaakari Englannista pitamassa kolmen paivan kurssia.  Viime viikolla meilla oli International Guestina anestesiologian Euroopan diplomaatti.  Mina seka kaksi meilla toissa olevaa intialaista elainlaakaria opetamme peruskirurgiaa yhdessa vierailevien elainlaakarien kanssa. Jokaisella kurssilla on kymmenen elainlaakaria kurssilaisina ja kurssit ovat 12 paivan pituisia. Palaute on ollut todella hyvaa ja kurssit, joita jarjestetaan tana vuonna 20, ovat talla hetkella varattuja aina marraskuuhun saakka. Vaikuttaa silta etta tallaiselle taydennyskoulutukselle on todella tarvetta. 

Tytoilla oli joululomaa viela koko tammikuu ja kahden kirurgiakurssin valissa teimme viiden paivan reissun Keralan rannikolle, Kannurin kaupunkiin. Uima-altaallinen hotelli oli ihan meren rannassa ja illallistunnelmaa lisasi laheisen majakan kiertava valo. Naimme delfiinien pyrstoja ja selkaevia kauempana merella. Muutama paiva taydellista ‘vaan olemista ja rannalla leikkimista’oli ihanaa. Meidan pojat seka toinen elainlaakareistamme oli puolen tunnin matkan paassa auttamassa entista kurssilaistamme koirien sterilointiohjelman aloittamisessa hanen kotikaupungissaan ja pojat tulivat myos rannalle yhtena iltana ja kavivat veneajelullakin. Monille heista tama oli ensimmainen kerta kun nakivat meren. Venkadesh oli siis myos mukana ja vietimme hanen 15-syntymapaiviaam Kannurissa. Synttarilahjaksi han sai lompakon jossa oli oman pankkitilin automaattikortti. 

 

 

Ihanat lapseni rannalla

 Venkadesh, 15-vuotta

Venkadesh oli meilla myos jouluna seka myos mukana kun kavimme syomassa King’s Cliff ravintolassa Emman syntymapaivana Sanin tarjoamana (ihanaa kun tulit tanne asti Sani!). Vaikka kasvattipoikaprojekti ei ehka ole sujunut niin kuin alussa toivoin (Venkadesh palasi kouluun meidan kannustamana mutta jatti sen kuitenkin lopulta kesken) niin olen huomannut monia pienia merkkeja siita etta hanesta on kuitenkin pohjimmiltaan hyva ‘kuulua’meidan perheeseen, vaikka han ei meilla asukaan. Ja on selvaa etta hanen elamansa on nyt paljon enemman raiteillaan kun ennen meille tuloa ja han on myos uudestaan valeissa oman aitinsa ja sisartensa kanssa (siskot ovat orpokodissa).  Joitain kuukausia sitten Venkadesh osti uuden kannykan ja kun katsoin mita numeroita han oli sinne tallentanut, loysin nimella I.T. numeron joka ei kuitenkaan ollut meidan ITC –klinikan numero. Vaihdoin sen oikeaksi ja sitten tajusin etta I.T., englannisfoneettisesti intialaisittain luetaan ‘aiti’, ja se taas tarkoitti minua – numero oli siis minun. “ja me aikuiset pyyhimme silmakulmiamme...”

  

 

  Joulunaikaa ja Sanin vierailu tammikuussa

 

Kaikilla kylan lapsilla, vaikka heilla vanhemmat olisikin olemassa, ei mene yhta lailla hyvin. Siita lapsiporukasta joka meilla viela 3-4 vuotta sitten kavi leikkimassa meidan tyttojen kanssa nukeilla, yksi on kuollut abortin komplikaatioihin, yksi on 13-vuotiaana naimisissa setansa kanssa ja yksi joutui jattamaan lukion viimeisen luokan kesken koska tuli raskaaksi ja koulussa ei saa olla raskaana olevia. Lisaksi meidan ensimmaisen kotiapulaisen, Malligan, tytar  Revathi (jonka mukaan Emma nimesi pitkahiuksisen “isosisko-nuken”, jonka sai joululahjaksi silloin kun Saaraa odotettiin) kuoli kuukausi synnytyksen jalkeen. Malliga hoitaa nyt lapsenlastaan joka ei paina varmaan kahta kiloakaan, kunnes lapsen isa voi ottaa hanet luokseen vahan isompana. Saaran herkkuruokaa on ollut aina ns. Pink porridge, eli vauvojen instant-puuro, jota myydaan pinkissa paketissa. Pitkan ajan projektina on ollut se, etta Saara alkaisi kunnolla syomaan muutakin kuin pink porridgea – varsinkin kun edessa on taydet koulupaivat ja kouluruokailu huhtikuusta alkaen. Kavimme katsomassa Malligan mokissa kangasriepujen paella makaavaa pikku vauvaa ja ehdotin tytoille etta kun meidan perheessa ei enaa ole vauvoja niin voisimme lopettaa sen pink porridgen ostamisen ja sen sijaan ostaa aidittomalle vauvalle maitojauhetta. Tama sopi tytoille. 

 Jaycele & Nila-vauva. Jaycele on Emman varhaisimpia kavereita

Joulunodotusta

Viime vuonna marraskuun monsuunisateiden keskella totesin etta marraskuu on varmasti vuoden tylsinta aikaa melkein missa pain maailmaa vaan. Tai ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Ja ainut tapa jaksaa marraskuun sateen ja kylman yli on ajatella joulua, polttaa kynttiloita, askarrella joulukortteja, leipoa, kuunnella joululauluja... Sanoin vuosi sitten Emmalle etta ensi vuonna joulunodotus alkaa mun syntymapaivista, eli lokakuun lopulta.

Niinpa. Meilla on alkanut jo soida joululaulut ja tanaan Emma, Saara ja naapurin Amy koristelivat tahti-kortteja. Kynttiloita on ostettu hurjasti ja jauhopurkit ovat taynna, odottamassa ensimmaisia piparkakkuleipojaisia. Tarkoituksena on laittaa pipareita Ootyn ainoaan 'supermarkettiin' myyntiin, koristella piparipussit kauniilla nauhalla ja liittaa mukaan lappu jossa kerrotaan etta piparit on leiponut E & S & A ja etta tuotosta puolet menee tyttojen omaan 'charity'-projektiin eli niilla rahoilla ostetaan jollekin koyhalle ihmiselle vaikka huopa lammittamaan. Tama on Emman ajatus.

Toissa on ollut aika kiireista pari viimeista kuukautta ja kaikki jotenkin huipentui viela mun viimeisiin tentteihin jotka olivat pari viikkoa sitten. Nyt kun tentit on tehty eika niiden suhteen voi enaa muuta kun vain odotella tuloksia ja toissakin on (ainakin hetkellisesti) vahan rauhallisempaa on olo kevyt ja huoleton, mieli taynna erilaisia suunnitelmia kodin sisustuksesta, uuden hevosen hankintaan, Afrikan matkaan (ehka vuonna 2014...?) ja ihan vaan siihen etta laitetaanko lauantai-leffan kanssa toffee-popcorneja vai tavallisia?

Syyskuun alussa olin Nepalin elainlaakiksen vieraana opettamassa kirurgiaa neloskurssilaisille. Se oli tajuntaa avartava reissu - olosuhteet opetukselle ja oppimiselle olivat hyvin minimaaliset mutta opiskelijoiden into oppia oli valtava. Luennot alkoivat seitsemalta aamulla, ennen aamiaista - koska siten ehdimme kayttaa projektoria enne kuin paivittainen sahkokatko alkoi. Kirurgianlaitoksen vuosibudjetti materiaalihankintoihin on 46 euroa. Olin tyytyvainen etta olin tuonut mukanani Intiasta kaikki demo-leikkauksiin tarvittavat laakkeet ja materiaalit ettei tarvinnut tehda lovea laitoksen tarvikevarastoon. Kaikki toivoivat etta tulisin uudestaan ensi vuonna, etta kurssista tehtaisiin jokavuotinen. En tieda paasenko itse ensi vuonna mutta kylla joku WVS:n tiimista varmasti sinne menee. Ja ehdottomasti suosittelen. Nepalilaiset olivat niin ystavallisia, kasittamattoman ystavallisia ja avuliaita.

Elainlaakis sijaitsi Chitwanissa, 20min lentomatkan paasta Kathmandusta. Kurssin jalkeen vietin paivan Kathmandussa nahtavyyksia kierrellen ja paluumatkalla Kathmandusta Delhiin nain lentokoneesta Himalajan vuoriston. Muuten jai kaikki patikointi ja vuorikiipeily talta reissulta. Ehka joskus toiste. Tosin uutiset taas uudesta lento-onnettomuudesta Nepalissa muutama viikko paluun jalkeen pisti ne haaveet myos taka-alalle.

                                                              Jossain tuolla on Mt. Everest ja ne kaikki muut huiput.


Saara-esikoululainen on lopulta tottunut kouluaamuihin ja kouluun. Viiden viikon jalkeen alkoivat aamut sujumaan niin etta Saara meni luokkaan reippaalla mielella ja hymyillen. Opettajien mukaan koulupaivan aikana ei kuitenkaan ikina ollut mitaan ongelmaa, Saara osallistui reippaasti ja iloisesti kaikkeen - aamut olivat vaan aluksi vahan vaikeat. Ja alusta asti on Saaralla ollut iltapaivisin kovasti juttua ja tarinoita siita mita hanen koulussaan on tapahtunut. Ennen koulun alkua Saara leikki ainoastaan Emman ja Emman ystavien kanssa. Nyt Saaralla on myos ihan omia ystavia jotka tulevat meille valilla koulun jalkeen leikkimaan. Joskus on niin etta kun tulen toista kotiin niin Emma lukee sohvalla Viisikkoa ja sanoo etta Saara on mennyt Joninan luokse leikkimaan (naapuriin, tien toiselle puolelle).

Tanaan oli koko koulun maastojuoksukilpailut. Esikoululaisia oli juoksemassa kolme tyttoa. Saara paasi hienolla loppukirilla toiseksi. Sita riemua ja onnea ja ylpeytta. Emman luokalla on nelja tyttoa joista kolme aika kovia juoksijoita. Emma ei parjannyt heille mutta jaksoi pitkan matkan maaliin asti.

Saara ei ole puhunut sanaakaan Tamilia Suomesta paluun jalkeen. On hurjaa ajatella mita prosesseja kay neljavuotiaan paassa kun toukokuussa viela Suomeen tullessa Emma ja Saara puhuivat tamilia keskenaan leikkiessaan. Suomen kesan aikana tamili vaihtui suomeksi ja Intiaan tultua ja koulun alettua englanniksi. Nyt tytot puhuvat englantia keskenaan eika Saara puhu tamilia edes meidan kotiapulaiselle. Tamili oli Saaran vahvin kieli pitkaan ja joskus olin vahan surullinen siita etten pystynyt ymmartamaan kaikkea sita hassua ja viisasta mita Saara puhui. Nyt olo on vahan haikea kun tamili on kokonaan kadonnut ja mietin etta alkaako Saara sita ikina puhumaan uudestaan.

Syyskuussa koulussa vietettiin 'Roal Dahl' paivaa. Roald Dahl vaikuttaa olevan englanninkielisessa maailmassa jotain vastaavaa kun Astrid Lindgren tai Tove Jansson on ollut meille skandinaaveille. Roal Dahl -paivana kaikki ala-asteen oppilaat ja opettajat pukeutuivat joksikin R.D -kirjan hahmoksi. Saara oli Violet Bureograde "Charlie and the Chocolate Factory" -kirjasta.

                                         Saara: "Sometimes I make you happy, sometimes I make you sad."

Emma on aina ollut innoissaan ala-asteen joulunaytelmasta jota aloitetaan harjoittelemaan jo lokakuussa. Roolit on jaettu, Emma on majatalon pitajan vaimo ja Saara on hiiri tai kana (?).
Ennen syyslomaa oli Emman luokalla viikinki-teemaisen jakson paatteeksi viikinki-paiva, jolloin sai pukeutua viikingiksi. Vaikka aamut ovat aika helppoja koulupuvun takia - ei tarvitse miettia/neuvotella/riidella siita mita laitetaan paalle - nama 'pukuteema-paivat', joita koulussa on aika usein, aiheuttavat valilla vahan haastetta aidille. No, onneksi viikinki-teema oli melko helppo toteuttaa ihan vaan silla mita omasta indo-skandinaavisesta vaatekaapistani loytyi. Kuksakin olisi ollut, mutta se unohtui maalle.

Emma tykkaa lukea Viisikoita vaikka valilla on niin jannia kohtia etta aidin pitaa lukea aaneen luku tai kaksi. Parhaan ystavan lahteminen on aiheuttanut pienia ystavyyssuhdekiemuroita Emman elamassa ja niista juttelemme usein ja yritamme miettia parhaita ratkaisuja.

                                                              Kaunis, ihana, viisas Emma.


Syyskuun lopussa olimme koko perhe Keralassa, Keralan elainlaakarijarjeston vieraina ja paasimme "houseboat"-laivaristeilylle lounastamaan.

Joskus tien varressa hyppii apinoita, joskus ovat norsut lahteneet paivakavelylle...

Some crazy holiday fun! Emma tykkaa uimisesta (joessa tai altaassa) hurjasti ja jaksaa jo altaan paasta paahan.

Koristelin kakun ystavien luokse leffa-iltaa (Jane Eyre - aika spooky, mutta hyvassa seurassa kikatellen ja hyvaa ruokaa syoden ihan "hauska") varten vietavaksi ja samalla tytot koristelivat muffinsseja.

Tassa taitaa olla kaikki talta kertaa. 

Sonia in memoriam

Exactly three years ago I decided to finally buy myself an own horse after dreaming about it since a small girl. My dream came true as I traveled with Nigel to Maharasthra, to the horse fair in Sholapur in October 2009 and found a Marwari mare that I liked. Sonia traveled over 24 hours in our pick-up to reach her new home in the Nilgiris.

A foreigner women buying a horse in this world of only men, received quite a lot of attention and made us special guests with all the required ceremonies...

                                     

The first thing that Sonia had to learn in her new home was grazing. She seemed little lost in the pasture and would follow me back to the gate and just stand there. We had to walk her further away and sit down next to her so that she dared to start grazing. 

Emma liked to ride Sonia, too. Sometimes I would put both the girls on Sonia and take them down to my riding ring with their dolls and picnic food in their bags. Girls would play on the side of the riding ring while I rode and then they would ride back to the stables.

We always had many dogs as our company when we went to ride across the fields, in the foothills of the Nilgiris Bluemountains.


                                    

 

We came home on Friday evening at 10 o'clock and found Sonia in great pain. She had had diarrhea a day before and had not eaten that day. We battled for four hours with her, doing everything we could but Sonia did not respond to the treatment. At 3:10 am she died and was buried the next day just 10 meters away from where she lay down the last time. The full Hill View Farm felt the shock and the loss.

Kolmasluokkalainen ja esikoululainen

 

Ihana pitka loma on viimein takana myos lapsilla, jotka aloittivat tanaan koulun. Meidan pikkuinenkin siis tosiaan aloitti esikoulun – aika totisena Saara seisoi aamunavausjonossa muiden esikoulu-ekaluokkalaisten kanssa mutta kun puoli yhdelta olin koulun ovella odottamassa niin luokasta tuli iloisesti hymyileva tytto joka kuiskasi etta “oli kivaa” ja vilkutti opettajalleen, Miss Thwaitesille (Emman opettaja viime vuonna) seka kolmelle luokkakaverilleen. Yhdistetylla esikoulu-eka-tokaluokalla on 11 oppilasta, esikoululaisia nelja tyttoa. Tarkoitus on etta luokalla on yhteinen ohjelma muuten, paitsi “literacy” ja “numeracy” pidetaan esikoululaisille erikseen.  Ja eka-tokaluokkalaisten paivat jatkuvat 15:50 asti, mutta esikoululaiset paasevat kotiin jo puoli yhdelta.

Saaraa kummastutti ettei ekana paivana tehty mitaan ‘numerotoita’ – ainoastaan piirrettiin oman kaden kuva. Han toivoi kovasti itselleen laksyja kun Emma illalla luki omaa laksykirjaansa. Alkuintoa riittaa siis J

Emma meni kolmannelle luokalle, eli se tarkoitti siirtymista uuteen luokkahuoneeseen (yhdistetty kolmosnelonen – yhteensa 14 oppilasta) ja uutta opettajaa. Emman opettaja, Miss Vivian, oli jo koristellut luokan seinia tulevien projektien teemoilla; lahiviikkoina nayttaa olevan luvassa ainakin viikinkiaikaa. Emma oli innoissaan koulun alusta vaikka suurena varjona oli ja on yha edelleen se, etta hanen paras ystavansa (Emma C) on muuttanut Australiaan. On kylla suuri onni etta meilla on seinanaapurina viidesluokkalainen Amy, jonka kanssa meidan tytot leikkivat lomapaivina aamusta iltaan, ja jonka kanssa Emma kulkee kasi kadessa koulumatkat. Emman luokalle tuli myos uusi tytto, josta ainakin ensimmaisen paivan tunnelmien perusteella saattaa tulla uusi paras ystava, “vaikka kukaan ei ole mulle niin rakas ystava kuin Emma C”.

Olimme koko perhe eilen koululla Intian itsenaisyyspaivajuhlatilaisuudessa ja tanaan ensimmaisessa aamunavauksessa muiden vanhempien kanssa. Tuntui kovin kotoisalta nahda niin monia tuttuja kasvoja taas pitkan ajan jalkeen. Ja oli myos ihanaa etta ensimmainen kirurgiankurssi Suomesta paluun jalkeen oli ohi. Se ei ollut ihan helppo kurssi, koska jouduimme samalla mukaan henkisesti aika vakavasti sairaan tyton elamaan ja vietin yhden yon sairaalassa hanen kanssaan. Onneksi han toipui onnettomuudestaan ja paasi lopulta palaamaan kotiinsa mutta mina jaan kylla miettimaan miten hanen elamansa kulkee tasta eteenpain.

Juuri ennen taman kurssin alkua, huomasimme etta meidan klinikan luokkahuoneesta oli varastettu projektori. Olin tosi harmissani erityisesti siksi etta naytti silta etta sen on vienyt joku “talon sisalta” koska mitaan ei oltu rikottu eika varsinaisessa toimistossa kayty. Itkin tata epaonnea Nigelille puhelimessa kun samanaikaisesti yksi vanha tutu koiranomistaja oli tuomassa koiraansa tarkastukselle. Han kuuli tunteenpurkauksen ja alkoi soittelemaan ystavilleen ja soitti illalla minulle kertoakseen etta on loytanyt meille lahjoittajan uutta projektoria varten. Viikon paasta tama nainen (jonka koiria olemme myos hoitaneet) toi meille uuden projektorin. Ei niin pahaa ettei jotain hyvaakin – harvoin sita saa taman suuruista lahjoitusta nain helposti. Nyt tata uutta projektoria sailytetaan sitten ihan toisenlaisten lukkojen takan kuin sita edellista.

Nyt on monsuuniaika mutta kaksi viimeista kuukautta ovat olleet niin vahasateisia etta Ootyssa on pula kaupunginvesijohtovedesta ja meilla Mavanallassa kaikki laitumet ovat niin kuivia etta on pakko turvautua ostoheinakuormiin jotta saadaan meidan elaintarha ruokittua. Ostoheina on vaihtelevan laatuista tietenkin ja en tieda johtuiko siita vai jostain muusta mutta Sonia on nyt ripulilla ja kipuilee vahan. Se ei ole koko kolmen vuoden aikana kun se on mulla ollut, ollut ikina muuten kipea kuin kerran yhden pienen silmavamman takia. Kun hevoselainlaakinta taalla rajoittuu omiin taitoihin niin heti kun on omasta hevosesta kyse niin jannittaa aika lailla miten kay.

Suomessa sunnittelin kovasti alkavani kasvattamaan yrtteja, perunoita, tomaatteja yms. meidan talon katolla Ootyssa mutta taman kuivuuden takia en ole viela uskaltanut menna kysymaan lupaa talon omistajalta joka on vedenkayton suhteen aika tiukka tati. Saattaa pelata etta salajohdan heidan vesisailionsa veden mikrokasteluverkkona mun viljelyksille...

Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina olimme lounaalla ja uimassa Jungle Hutissa. Emma ui altaan paasta paahan ja takaisin kaksi kertaa. Ja Saara kellui uimarenkaalla sinne tanne polskutellen tosi monta kertaa. Molemmat tytot tykkaavat pyorailla meidan kotikadulla, kadun muiden lasten kanssa. Saara harjoittelee meidan parvekkeella myos rullaluistelua.

Viime sunnuntaina soimme lahiruokaa; oman kylan joesta pyydettya kalaa (aika ruotoista) ja oman kylan vuohta. Olemme ajatelleet lasten syomisten suhteen siirtya kasvis-kalasta myos oman kylan pienmarehtijoihin sillon talloin. Ja samalla toivon kuitenkin etteivat lapset soisi kanaa/broileria koulussa niin paljon koska taalla varsinkin intensiiviseen siipikarjatuotantoon kuuluu niin paljon seka laakejaamallisia – etta erilaisia sosioekonomisia ongelmia.

Meidan talo Mavanallassa on nyt viimein maalattu ulkoa myos (oikeata hetkea tahan projektiin odoteltiin noin vuosi). Koti on ‘kyyhkysenharmaa’ ja minusta hurjan kaunis. Takakuistille tulee viela metalliportti etta voidaan vahan rajoittaa koirien tulemista ja saada myos kuistin lattia maalattua ja sitten ehka voisi hankkia joitain istuintyynyjakin pelkaamatta etta ne pian revitaan palasiksi...

Nepaliin lahden 31.8. Sita ennen tuskin ehdin mitaan kirjoittaa. Luentoja pitaa viimeistella (ja osa on viela alkutekijoissaan) ja iltaisin tekee mieli myos leipoa. Tanaan tein korvapuusteja. 

Viela pari Suomi-kuvaa....