Meidan perhe - our family - January 2010 Photo by Tatu Blomqvist

Friday, February 15, 2013

Pitkasta aikaa kuulumisia



Nigel ja tytot lahtivat maalle viikonlopuksi ja mina jain viikonlopuksi kaupunkiin ja toihin. Yritan tata kirjoittaessani samalla saada internet-yhteytta mutta aika heikolta vaikuttaa. Uudessa tietokoneessani ja kotimodeemissa on joku yhteydenpito-ongelma. Toissa vastaavaa ongelmaa ei ole (on toki muita teknisia ongelmia – valilla tuntuu etta jokaikinen elektroninen laite jonka hankin, temppuilee heti alusta alkaen. Uusi Nokian Lumia on aivan onneton...) .  Jos paasen nettiin niin saan ehka blogin paivitetyksi (viimeisesta kerrasta alkaakin olla jo aikaa...) ja onnistun ehka lataamaan tyttojen OCI (overseas citizen of India) hakemukset. 

Hevoshulluus on iskenyt meilla nyt oikein kovasti. Ihanan Urpu-varamamun treenauksessa Emma on alkanut luottamaan 4-vuotiaaseen Polo-poniinsa paljon enemman ja nauttii hurjasti kaikesta Polon kanssa puuhailusta ja ratsastamisesta. Muutama viikko sitten jarjestimme talutuskilpailut joissa piti taluttaen pujotella kolmen puuriviston lapi, tulla kentalle, pysahtya, peruuttaa, tervehtia tuomari-tiimia (Urpu & Saara) ja sitten tietysti kiittaa hevosta. Emma osallistui Pololla, mina Riialla, Nigel meidan rescue-hevonen Sultanilla ja yksi tyontekijoistamme, Potta, osallistui toisella rescue-hevosella, Rakshalla. Voittajille oli ruusukkeet ja kaikki ratsukot kiersivat kentalla lopuksi kunniakierroksen. Yleisolle tarjottiin mehua.  Nigel on saanut meidan ratsastuskentan hienosti aidattua ja kovan maan kynnettya traktorilla. Nyt siella on helppo Emmankin menna ravia ilman taluttajaa kun on aidat ymparilla turvana.  Tyttojen koululla on nyt kaksi ponia ja oppilaiden on mahdollista kayda ratsastustunneilla.  Emmalle sovittiin viikottain puolituntia ja lopuksi Saara saa aina menna kierroksen Lili-ponilla myos.  Synttarilahjaksi mummilta saamillaan rahoilla Emma suunnittelee ostoksia hevostarvikenettikaupoissa. Sininen satulahuopa on haaveissa seka letityskuminauhoja.



Saaralla on oma nimikkoponi kotona Hill View Farmilla myos. Pikkiriikkinen “Dreamer”on vajaa vuoden ikainen orpovarsa ja ehka orpoudesta johtuen vahan ‘jalkeenjaanyt’. Dreamer seisoo rauhallisesti paikallaan kun Saara harjaa ja puhdistaa kavioita tai muuten vaan halii. Saaran suuri unelma talla hetkella on olla kuin Abby, ystavani Malan 14-vuotias tytto. “When I’m big like Abby, can I then clean the stables by myself?”

 
 
 








Minulla on ihana Marwarin tamma Riia (Narnian ‘Hevonen ja Poika’-kirjan mukaan), jonka Nigel hankki yllatyksena. Tai yllatys oli se, etta han oli Sonian kuoleman jalkeen suunnitellut Malan kanssa hevosmarkkinareissua eika han kertonut minne oli menossa sina aamuna kun lahti viiden aikaan bussilla kauas Maharasthraan samoille markkinoille mista Soniankin ostimme kolme vuotta aikaisemmin. Kunhan alkaa satamaan niin istutan Sonian haudan paalle puun. Riian taustasta ei tiedeta, ainakin kerran se on ollut tiineena ja ilmeisesti ei ole paljonkaan ratsastettu (ikaa 5-6 vuotta) koska silla ei ole paljon lihasta eika kuntoa viela (jotain yhtalaisyytta omistajaansa...?) . Laukannostot sujuu molempiin suuntiin ihan hyvin, toisin kuin Sonialla. Riia on myos vahan isompi kuin Sonia ja sikali mulle parempi ratsastaa.




Kuivuus on ollut taalla jokapaivainen puheenaihe jo monien kuukausien ajan. Viime vuoden monsuunisateet olivat taysin riittamattomat ja monella seudulla olemattomat. Maalla meilla on oma kaivo ja siella ei ole kotitalousvedesta pulaa mutta laitumilla ei kasva enaa mitaan ja hevoset ovat taysin ostoheinan varassa jo viime kesakuusta lahtien. Se on aika kallista puuhaa. Kaupunkikotimme on kunnan vesihuollon varassa ja sita saannostellaan nyt todella paljon. Saamme kerran viikossa pikkiriikkisen vetta kunnalta mutta muuten olemme joutuneet tayttamaan ampareita naapurien sukulaisten kaivoista. Talla viikolla vuokranantajamme joutui ostamaan itselleen ja meille tankkiautollisen vetta yksityisesta kaivosta. Tyttojen koulussa on yleensa helmi-huhtikuussa uintia mutta nyt on uimatunnit peruutettu, samoin vuotuinen uinti-gaala, koska uima-altaan vetta saastetaan hatavaravedeksi. Toissa joudumme ostamaan melkein joka toinen paiva 5000 litraa vetta koska meilla on talo taysi kurssilaisia nyt koko ajan eika kunnan vesitipat riita mihinkaan. Lisaksi tietysti joka paiva leikataan 20 koiraa ja niiden kenneleita taytyy pesta ja ruokaa keittaa, seka ihmisille etta koirille.
Pula vedesta on johtanut valilla myos sisapoliittisiin konflikteihin. Karnatakan osavaltion puolella on ollut lakkoja ja tiesulkuja ja erityisesti Tamil Nadusta tulevia autoja vastaan on hyokatty. Karnatakan puolelta alkaa joki joka virtaa tanne meidan osavaltioon (Tamil Nadu) mutta Karnatakalaiset haluavat pitaa sen padottuna jotta saavat vetta viljelyksillensa. Osavaltion ministeri on kaskenyt  paastamaan vetta padosta Tamil Nadun puolelle mutta maanviljelijat vastustavat sita. Lokakuussa kun olin menossa viimeisiin tentteihini Bangaloreen (Karnataka) ja olin jo varannut bussiliput, jouduinkin yhta paivaa aikaisemmin muuttamaan suunnitelmia ja lentamaan Bangaloreen bussimatkan sijasta koska bussiyhtiot eivat uskaltaneet ajaa vesikriisialueen lapi.  

Sain siis viimeiset MSc tentit tehtya lokakuussa ja olo viimeisen tentin jalkeen oli niin helpottunut etta olin melkein kyynelet silmissa kun ojensin tenttipaperit valvojalle.  Tutkinnon voisi suorittaa kahdessa vuodessa, tai kai jopa yhdessa jos opiskelisi tayspaivaisesti (ja tayshulluna?)  mutta minulla siihen meni vuosia viisi kun sain samalla yhden lapsen ja olen ollut tayspaivaisesti toissa siita lahtien kun Saara taytti kaksi.  

Tyopaikkani on siis WVS ITC, yhdessa englantilaisen Worldwide Veterinary Servicen & WVS:n perustaja Luke Gamblen kanssa perustamamme elainlaakarien taydennyskoulutuskeskus missa keskitytaan paa-asiallisesti peruspehmytosakirurgian opettamiseen kaytannossa & intialaisten elainlaakarien motivoimiseen raivotaudin vastustamisessa, mutta missa jarjestetaan myos ns. ITC-special –erityiskursseja, esim. juuri nyt meilla on ihosairauksien erikoiselainlaakari Englannista pitamassa kolmen paivan kurssia.  Viime viikolla meilla oli International Guestina anestesiologian Euroopan diplomaatti.  Mina seka kaksi meilla toissa olevaa intialaista elainlaakaria opetamme peruskirurgiaa yhdessa vierailevien elainlaakarien kanssa. Jokaisella kurssilla on kymmenen elainlaakaria kurssilaisina ja kurssit ovat 12 paivan pituisia. Palaute on ollut todella hyvaa ja kurssit, joita jarjestetaan tana vuonna 20, ovat talla hetkella varattuja aina marraskuuhun saakka. Vaikuttaa silta etta tallaiselle taydennyskoulutukselle on todella tarvetta. 

Tytoilla oli joululomaa viela koko tammikuu ja kahden kirurgiakurssin valissa teimme viiden paivan reissun Keralan rannikolle, Kannurin kaupunkiin. Uima-altaallinen hotelli oli ihan meren rannassa ja illallistunnelmaa lisasi laheisen majakan kiertava valo. Naimme delfiinien pyrstoja ja selkaevia kauempana merella. Muutama paiva taydellista ‘vaan olemista ja rannalla leikkimista’oli ihanaa. Meidan pojat seka toinen elainlaakareistamme oli puolen tunnin matkan paassa auttamassa entista kurssilaistamme koirien sterilointiohjelman aloittamisessa hanen kotikaupungissaan ja pojat tulivat myos rannalle yhtena iltana ja kavivat veneajelullakin. Monille heista tama oli ensimmainen kerta kun nakivat meren. Venkadesh oli siis myos mukana ja vietimme hanen 15-syntymapaiviaam Kannurissa. Synttarilahjaksi han sai lompakon jossa oli oman pankkitilin automaattikortti. 



 










Ihanat lapseni rannalla



 Venkadesh, 15-vuotta


Venkadesh oli meilla myos jouluna seka myos mukana kun kavimme syomassa King’s Cliff ravintolassa Emman syntymapaivana Sanin tarjoamana (ihanaa kun tulit tanne asti Sani!). Vaikka kasvattipoikaprojekti ei ehka ole sujunut niin kuin alussa toivoin (Venkadesh palasi kouluun meidan kannustamana mutta jatti sen kuitenkin lopulta kesken) niin olen huomannut monia pienia merkkeja siita etta hanesta on kuitenkin pohjimmiltaan hyva ‘kuulua’meidan perheeseen, vaikka han ei meilla asukaan. Ja on selvaa etta hanen elamansa on nyt paljon enemman raiteillaan kun ennen meille tuloa ja han on myos uudestaan valeissa oman aitinsa ja sisartensa kanssa (siskot ovat orpokodissa).  Joitain kuukausia sitten Venkadesh osti uuden kannykan ja kun katsoin mita numeroita han oli sinne tallentanut, loysin nimella I.T. numeron joka ei kuitenkaan ollut meidan ITC –klinikan numero. Vaihdoin sen oikeaksi ja sitten tajusin etta I.T., englannisfoneettisesti intialaisittain luetaan ‘aiti’, ja se taas tarkoitti minua – numero oli siis minun. “ja me aikuiset pyyhimme silmakulmiamme...”





  Joulunaikaa ja Sanin vierailu tammikuussa

 
Kaikilla kylan lapsilla, vaikka heilla vanhemmat olisikin olemassa, ei mene yhta lailla hyvin. Siita lapsiporukasta joka meilla viela 3-4 vuotta sitten kavi leikkimassa meidan tyttojen kanssa nukeilla, yksi on kuollut abortin komplikaatioihin, yksi on 13-vuotiaana naimisissa setansa kanssa ja yksi joutui jattamaan lukion viimeisen luokan kesken koska tuli raskaaksi ja koulussa ei saa olla raskaana olevia. Lisaksi meidan ensimmaisen kotiapulaisen, Malligan, tytar  Revathi (jonka mukaan Emma nimesi pitkahiuksisen “isosisko-nuken”, jonka sai joululahjaksi silloin kun Saaraa odotettiin) kuoli kuukausi synnytyksen jalkeen. Malliga hoitaa nyt lapsenlastaan joka ei paina varmaan kahta kiloakaan, kunnes lapsen isa voi ottaa hanet luokseen vahan isompana. Saaran herkkuruokaa on ollut aina ns. Pink porridge, eli vauvojen instant-puuro, jota myydaan pinkissa paketissa. Pitkan ajan projektina on ollut se, etta Saara alkaisi kunnolla syomaan muutakin kuin pink porridgea – varsinkin kun edessa on taydet koulupaivat ja kouluruokailu huhtikuusta alkaen. Kavimme katsomassa Malligan mokissa kangasriepujen paella makaavaa pikku vauvaa ja ehdotin tytoille etta kun meidan perheessa ei enaa ole vauvoja niin voisimme lopettaa sen pink porridgen ostamisen ja sen sijaan ostaa aidittomalle vauvalle maitojauhetta. Tama sopi tytoille. 





 Jaycele & Nila-vauva. Jaycele on Emman varhaisimpia kavereita